Siitä on pitkä aika, kun aloitin
tämän blogin. Silloin minulla oli hurskas (tai vähemmän hurskas)
toive siitä, että saisin aikaiseksi kirjoittaakin tänne. No,
kävipä sitten niin että enhän minä sitä ole aikaiseksi saanut.
Erinäiset asiat (tärkeät ja vähemmän tärkeät) ovat syöneet
aikaani eikä blogin pidosta ole tullut mitään. Harmikseni huomaan
että muutamat opiskelijatoverini ovat sitä vastoin pitäneet omia
blogejaan yllä suhteellisen aktiivisesti ja saaneet niihin ahdetuksi
asiaakin.
En itseasiassa tiedä, onko kukaan edes
löytänyt tätä blogia internetin ihmeellisestä viidakosta (tai
upottavasta suosta, miten haluatte). Kuitenkin nyt ajattelin tehdä
niin hurjan tempun, että kirjoitan tänne. Saas nähdä tuleeko
siitä muuta kuin sanomista, mutta yrittänyttä ei laiteta, sanoi
Sokrates tai joku muu suuri ajattelija ja vilosoohvi.
Tämä tarina on ainakin melkein tosi.
Eräänä päivänä (joka muistini mukaan oli melko kaunis, vaikka
kuka näitä ilmoja muistaa) istuin kaikessa rauhassa pikkuisessa
asunnossani, kun postiluukku kolahti. Nousin sohvalta ja kävelin
katsomaan ja mitäpä siellä odottikaan! Postiluukusta oli
tipahtanut epämääräisen näköinen lappunen, joka lähemmässä
tarkastelussa paljastui semmoiseksi lappuseksi, joita jakelevat
epämääräisen näköiset sedät ja tädit kadunkulmissa.
Niin, arvasitte oikein. Kyseessä ei
ollut Perussuomalaisten pamfletti tai Äänisjärven Ystävien
kaihoisa kirjelmä vaan sen sijaan lappu, jossa haluttiin kovasti
pelastaa minun sieluni. Tämä kieltämättä sangen jalo tavoite jäi
kuitenkin toiseksi, sillä liplappusen ulkoasu varasti kaiken
huomioni. Jos olette lukeneet niitä epämääräisiä 50-luvun
lastenkirjoja, joissa on niin äitelä kuvitus että ihan yököttää,
saatte hyvän käsityksen siitä miltä se lappunen näytti (syy
siihen miksi en laittanut kuvaa tähän on se, että taittelin siitä
pienestä lappusesta paperiveneen, joka sittemmin seilasi
roskakoriin). Yritän kuitenkin loihtia mieleenne kuvan sen
ulkoasusta.
Kannessa oli kaksi lasta, poika ja
tyttö, jotka pitivät toisiaan kädestä. Epämääräisillä
kasvoillaan noilla ipanoilla oli hymy ja ne näyttivät niin
iloisilta, että olivat varmasti polttaneet vähintäänkin
keskisuuren kyläkaupan tai tehneet jotakin yhtä katalaa ja ketkua.
Vaatteita lapsirukille ei oltu ostettu vissiinkään sitten sen
kultaisen viiskytäluvun, tai sitten he liikkuvat niissä piireissä,
jossa fedora-hattu on se ainoa oikea päähine.
Sisäsivulla olikin sitten se itse
asia. Siellä siteerattiin kovasti Isoa Kirjaa ja kerrottiin, mitenkä
on kovin tärkeää löytää Jeesus juuri heidän kauttaan
(muistakaa siis, että ei sitä Jeesusta ihan kenenkä tahansa pidä
ihmisille löytää! On se joku roti oltava!). Takasivulla oli sitten
ohjeet siltä varalta, että mikäli lappunen ei lentänyt
ensivilkaisun jälkeen roskiin (ja tämä on todennäköisesti ollut
useimpien liplappusten kohtalo) saattoi lappusen saaja tilata
luettavaa jonka sisältöä ei liene vaikea arvata.
Sielunpelastuslappunen näytti siis
hirveältä. Kaiken kruunasi väritys, joka muistutti jotakin
pilaantuneen marjapuuron ja homejuuston väliltä. Jos sitä lappusta
pitäisi katsella yhtäjaksoisesti kaksikymmentäneljä tuntia
yhteenmenoon, olen varma että tapahtuisi kauheita.
Ei, en tilannut luettavaa, vaikka se
ilmaista olisi ollutkin. On paljon helpompaa taitella liplappusesta
paperivene ja nakata se aikanaan roskakoriin kuin päästä eroon
yli-innokkaasta sielunpelastajasta, joka ei suostu käsittämään,
että sielusi on jo varmassa tallessa.
