Kun liplappunen postiluukusta kolahti

Siitä on pitkä aika, kun aloitin tämän blogin. Silloin minulla oli hurskas (tai vähemmän hurskas) toive siitä, että saisin aikaiseksi kirjoittaakin tänne. No, kävipä sitten niin että enhän minä sitä ole aikaiseksi saanut. Erinäiset asiat (tärkeät ja vähemmän tärkeät) ovat syöneet aikaani eikä blogin pidosta ole tullut mitään. Harmikseni huomaan että muutamat opiskelijatoverini ovat sitä vastoin pitäneet omia blogejaan yllä suhteellisen aktiivisesti ja saaneet niihin ahdetuksi asiaakin.

En itseasiassa tiedä, onko kukaan edes löytänyt tätä blogia internetin ihmeellisestä viidakosta (tai upottavasta suosta, miten haluatte). Kuitenkin nyt ajattelin tehdä niin hurjan tempun, että kirjoitan tänne. Saas nähdä tuleeko siitä muuta kuin sanomista, mutta yrittänyttä ei laiteta, sanoi Sokrates tai joku muu suuri ajattelija ja vilosoohvi.

Tämä tarina on ainakin melkein tosi. Eräänä päivänä (joka muistini mukaan oli melko kaunis, vaikka kuka näitä ilmoja muistaa) istuin kaikessa rauhassa pikkuisessa asunnossani, kun postiluukku kolahti. Nousin sohvalta ja kävelin katsomaan ja mitäpä siellä odottikaan! Postiluukusta oli tipahtanut epämääräisen näköinen lappunen, joka lähemmässä tarkastelussa paljastui semmoiseksi lappuseksi, joita jakelevat epämääräisen näköiset sedät ja tädit kadunkulmissa.

Niin, arvasitte oikein. Kyseessä ei ollut Perussuomalaisten pamfletti tai Äänisjärven Ystävien kaihoisa kirjelmä vaan sen sijaan lappu, jossa haluttiin kovasti pelastaa minun sieluni. Tämä kieltämättä sangen jalo tavoite jäi kuitenkin toiseksi, sillä liplappusen ulkoasu varasti kaiken huomioni. Jos olette lukeneet niitä epämääräisiä 50-luvun lastenkirjoja, joissa on niin äitelä kuvitus että ihan yököttää, saatte hyvän käsityksen siitä miltä se lappunen näytti (syy siihen miksi en laittanut kuvaa tähän on se, että taittelin siitä pienestä lappusesta paperiveneen, joka sittemmin seilasi roskakoriin). Yritän kuitenkin loihtia mieleenne kuvan sen ulkoasusta.

Kannessa oli kaksi lasta, poika ja tyttö, jotka pitivät toisiaan kädestä. Epämääräisillä kasvoillaan noilla ipanoilla oli hymy ja ne näyttivät niin iloisilta, että olivat varmasti polttaneet vähintäänkin keskisuuren kyläkaupan tai tehneet jotakin yhtä katalaa ja ketkua. Vaatteita lapsirukille ei oltu ostettu vissiinkään sitten sen kultaisen viiskytäluvun, tai sitten he liikkuvat niissä piireissä, jossa fedora-hattu on se ainoa oikea päähine.

Sisäsivulla olikin sitten se itse asia. Siellä siteerattiin kovasti Isoa Kirjaa ja kerrottiin, mitenkä on kovin tärkeää löytää Jeesus juuri heidän kauttaan (muistakaa siis, että ei sitä Jeesusta ihan kenenkä tahansa pidä ihmisille löytää! On se joku roti oltava!). Takasivulla oli sitten ohjeet siltä varalta, että mikäli lappunen ei lentänyt ensivilkaisun jälkeen roskiin (ja tämä on todennäköisesti ollut useimpien liplappusten kohtalo) saattoi lappusen saaja tilata luettavaa jonka sisältöä ei liene vaikea arvata.

Sielunpelastuslappunen näytti siis hirveältä. Kaiken kruunasi väritys, joka muistutti jotakin pilaantuneen marjapuuron ja homejuuston väliltä. Jos sitä lappusta pitäisi katsella yhtäjaksoisesti kaksikymmentäneljä tuntia yhteenmenoon, olen varma että tapahtuisi kauheita.

Ei, en tilannut luettavaa, vaikka se ilmaista olisi ollutkin. On paljon helpompaa taitella liplappusesta paperivene ja nakata se aikanaan roskakoriin kuin päästä eroon yli-innokkaasta sielunpelastajasta, joka ei suostu käsittämään, että sielusi on jo varmassa tallessa.