Seurakunta (osa herra SS:n keksimää Kissa pöydälle -haastetta)

Tämä kirjoitus on osa nimeltämainitsemattoman herra SS:n Kissa pöydälle -haastetta. Tavoitteena kai olisi, että blogin jossakin mielenhäiriössä luoneet ihmiset kirjoittaisivat (kerrankin) yhteisestä aiheesta. Pitkällisen mietinnän jälkeen aiheeksi valikoitui seurakunta. Mutta nyt alkaa tämä kirjoitus. Lopussa lisää (jos sinne asti selviätte, hehe).

Seurakunta on vähän niinkuin kunta, mutta ei sinne päinkään. Olen kuullut puhuttavan, että se liittyy jollakin kriittisellä tavalla erääseen 2000 vuotta sitten eläneeseen miekkoseen, joka teki paljon hyvää ja pääsi siitä hyvästä ristille. Tämä lienee omiaan osoittamaan todeksi sen seikan, että maailma on kenkku paikka ja ihmiset vielä kenkumpia, kun sille päälle sattuvat. Koska maailma on kenkku paikka, ovat ihmiset ikimuistoisista ajoista asti kokoontuneet yhteen itseään suurempien ajatusten ja kokemusten äärelle. Lienee sanomattakin selvää, että joukossa omat murheet tuntuvat paljon, paljon pienemmiltä (koska muiden murheet tuntuvat vastaavasti paljon isommilta, hähä) ja siinä kokee semmoista kummallista tunnetta, kuin yhteenkuuluvuus.

Tässä kirjoituksessa raotamme hieman seurakuntaelämän salaperäisyyden verhoa ja kurkistamme, niin sanoakseni, kulissien taakse. Se mitä siellä tullaan näkemään on sitten kokonaan toinen juttu (kieltäydyn muuten ehdottomasti kaikista vahingonkorvausvaatimuksista. Jos menette lukemaan kirjoitusta, joka on otsikoitu ”Seurakunta” ja saatte siitä kolmannen asteen aivovamman, niin omapa on tunkkinne).

Aloittakaamme seurakuntakierroksemme sieltä, mistä sitä odotetaankin, eli paikallisen huoltoaseman baarista, jossa paikallinen toriparlamentti pitää kokoustaan. Tämä parlamentti on oleellinen osa seurakuntaa, sillä se vastaa sen tiedotustoiminnasta, tiedottaen niin julkiset kuin vähemmän julkisetkin asiat kaikkien tiedonjanoisten tietoon (ja luonnollisestikin myös niiden tietoon, jotka eivät halua tietää). Jos jäisimme seisoskelemaan pidemmäksi aikaa, oppisimme varmasti ulkoa kaiken paikallisen nuorisotyöntekijän naissuhteista, mutta koskapa meillä on kiire (kuten nykyseurakunnissa aina) jatkamme matkaa.

Ylitämme siis tien (suojatietä käyttäen, luonnollisesti) ja löntystämme seuraavaan kohteeseemme, eli seurakuntatalolle. Seurakuntatalot tunnistaa siitä, että ne ovat mahdollisimman etäällä kirkosta. Seinässä riippuva risti (tai vaihtoehtoisesti epämääräinen töhry) on myös hyvä tuntomerkki (sangen usein seurakuntatalo on myös paikkakunnan rumin rakennus).

Seurakuntatalolla meitä odottaa lauma nuoria, joitten ilme tuo lähinnä mieleen sen kuuluisan merisairaan turistin. He eivät ole vatsataudista toipuvia toipilaita, vaan rippikoululaisia joilla on juuri taukoa opetuksesta. Innostuneen ilmapiirin voi lähes itsekin kokea. Hieman erillään nuorisoporukasta seisoskelee älyttömästi hymyilevä, parroittunut nuori mies jolla on Raamattu kainalossa ja nappikuulokkeet korvissa. Hän ei ole suinkaan paikallisen mielenterveystoimiston asiakas, vaan kesäteologi, joka on päässyt (ihmeen kaupalla) töihin kotiseurakuntaansa*. Tämän johdosta hän on niin onnellinen, ettei huomaa lainkaan sitä, että nuoret ovat parhaillaan sytyttämässä roskakatosta tuleen. 


Nurkan takana nuorisotyöntekijä yrittää polttaa tupakkaa mahdollisimman huomaamattomasti, jotteivät pikku hellanteltut varastaisi viimeisiä tupakoita hänen taskustaan ja sauhuttelisi keuhkojaan piloille. Toisinaan ikkunasta kurkistaa tukevahko, jo harmaantunut kirkkoherra yrmeä ilme naamallaan. Ilme johtuu siitä, että hänen pitäisi tauon aikana suunnitella seuraava oppitunti ja kahvi on loppu. Lisäksi kesäteologi meni typeryyksissään syömään viimeisen pullan. Tästä katkeroituneena kirkkoherra päättää laittaa viestiä teologin oppilaitokseen, eikä siinä tulla säästelemään sanoja eikä kirjoitusvirheitäkään.

Jätämme Suomen epätoiv... siis toivot sytyttelemään roskakatostaan ja suuntaamme kohti kirkonmäkeä. Siellä onkin tavallista enemmän väkeä koolla, sillä kirkossa vietetään häitä. Ei ole pelkoa, että kyseessä olisi joku paikallisista seurakuntalaisista (sillä ne kaikki käyvät vihityttämässä itsensä naapuriseurakunnassa, kun se niiden oma kirkkoherra on niin vanhoillinen ja juoppo ja ties mitä), vaan sen sijaan siellä kuvataan ”Satuhäitä”. Tämän voi havaita siitä, että paikalla olevilla seurakuntalaisilla on päällään pyhävaatteet ja siitä, että Yleisradion auto on pysäköity huomaavaisesti pyörätuolirampin kohdalle, jotteivat kirkossa vieraana olevat invalidit varmasti pääsisi pilaamaan kaunista kuvasommittelua kummallisine ajopeleineen.


Sulhasen leppoisat sanat nuorikolleen, kuten ”Ollaaks me nyt naimisissa, hä?” tai ”Kele, tääl on kuuma! Miks mä en saanu laittaa mun lippistä, hä?” lämmittävät kaikkien mieltä ja nostavat naisihmisten silmiin kyyneleet, kun nämä muistelevat omia häitään ja kotona odottavia siippojaan. Nuori morsian ei tätä luonnollisesti huomaa, sillä hänen huomionsa on kiinnittynyt surraavaan videokameraan, jonka käsittelijä tunkee mahdollisimman lähelle ja tulee talloneeksi siinä sivussa ainakin viisille varpaille (ja potkaisseeksi vanhan rouva Niemisen nurin, joka tästä hirmustuneena hakkaa kameraa kävelykepillään).

Jätämme iloisen (ja vähemmän iloisen, ainahan vähintään yhden pitää mököttää) hääkansan taaksemme ja suuntaamme kohti paikkaa, joka odottaakin jo meitä, eli siis hautausmaalle. Ohitamme hoidettujen sankarihautojen rivit ja saavumme viidakkoon, joka osoittautuu ”vanhaksi puoleksi”. Täällä hautojen kunnossapidosta huolehtivat alipalkatut kesätyöntekijät, jotka ovat kaikki saaneet työnsä sen tiimoilta, että äiti on kunnassa töissä. Tästä kiitollisina he hoitavat työnsä niin hyvin kuin taitavat; ruohonleikkurit seisovat siistissä rivissä siinä (yksi pyörii hämäyksen vuoksi), mihin viheraluevastaava ne aamulla jätti (ja illalla pois korjaa) ja isänmaan Toivot ja toivot istuskelevat ison männyn alla pelaamassa korttia. Aika ajoin joku nousee seisaalleen mangustin lailla tähystämään, että näkyykö pomoa missään.

Ajatuksissamme toikkaroidessamme olemme vähällä kävellä avoimeen hautaan, jota paraikaa kaivetaan. Haudankaivaja kiroaa meille sydämellisesti minikaivurinsa kopista ja heristää nyrkkiään viinamäen miehille ja naisille, jotka istuskelevat penkillä koivun katveessa ja rikkovat pulloja vesikaivon reunaan (noin puolen tunnin päästä paikalle saapuu poliisi, joka sanoo soo-soo viinamäkeläisille, hätistää heidät pois ja rapsauttaa haudankaivajalle sakot merkitsemättömästä montusta).

Lintujen laulaessa, oravien* yrittäessä tunkea taskuihimme ja sen yhden ruohonleikkurin päristessä voimme todeta vain yhden seikan; on yksin Luojan ihme, että sellainen kapistus kuin seurakunta pysyy kasassa. Tätä ihmettä pohdiskellessamme ja autolle saapuessamme saamme huomata, että kylän ainoa lappuliisa on muistanut meitä kallisarvoisella matkamuistolla.

* Tämä osoittaa kertomuksen olevan fiktiivinen. Jos vielä ajattelitte, että kyseessä olisi vähäsenkään totuudellinen juttu, niin tämä todennäköisesti palautti arvon lukijan maanpinnalle.
* Kyseessä on oravan (sciurus vulgaris) alalaji hautausmaaorava (sciurus vulgarus), jonka tiedetään syövän myös sormia.


Kissa pöydälle -haasteeseen osallistuu seitsemän teologian opiskelijaa, jotka lähestyvät yhteisiä aiheita eri tyyleillä, erilaisista näkökulmista. Katso myös muut kirjoittajat:

   Anu Backman - Stidit ristissä - http://stiditristiin.blogspot.fi/

   Heidi Brand - Heidikatarina - http://heidikatarina.blogspot.fi/
   Markus Finnilä - Webtuaginta - http://webtuaginta.blogspot.fi/
   Kasperi Hakalisto - Keskellä, piilossa, välissä -http://jossainpiilossa.blogspot.fi/
   Atte Hokkanen - Teologinen tuoppi -http://tuopillinenteologiaa.blogspot.fi/
   Kari-Antti Kitunen - Juomanlaskijan teologiaa - http://karstu.blogspot.fi/
   Janne-Pekka Mustonen - Japen nurkka - http://japennurkka.blogspot.fi/
   Sami Siltanen - Välimerkityksiä - http://vlimerkityksi.blogspot.fi/